Studio Totalin taiteelliset johtajat summaavat kokemuksiaan Tulevaisuus-työpajassa ja pohtivat, minkälaisia kaikuja esittävien taiteiden digitalisoitumisen tutkiminen heihin jätti.

Tulevaisuus-työpajat oli vuoden mittainen vertaisjakamiseen perustuva tutkimusprosessi, jossa kuusi taiteilijatyöparia pohti yhdessä esittävän taiteen digitalisoitumisen tulevaisuuskuvia. Kokonaisuuden järjesti Tanssin tiedotuskeskus / Performing Hel ja sen johti elokuvantekijä Thomas Freundlich yhdessä koreografi Valtteri Raekallion kanssa.

Kokoonnuimme vielä kerran koko porukalla torstaina 9.3. Kaapelitehtaalle. Ilmassa oli pieni haikeuden tuntu – yhteistä matkaa oli takana jo melkein vuosi. Paljon oli itse kullakin vettä virrannut tänä aikana. Monet ajatukset tuntuivat konkretisoituneen hienolla tavalla. Ja ennen kaikkea yhteistä oppimista oli tullut rutkasti matkan varrella. Oli jonkinlaisen yhteenvedon ja tämänhetkisen vaiheen päivityksen aika. Tälle kerralle ei ollut uusia ulkopuolisia vieraita, vaan keskityimme siihen, mistä olimme lähteneet, mihin olimme tulleet ja mikä siinä välissä oli ollut merkityksellistä. Ja mitä tästä eteenpäin?

*****

Teema, joka viimeiseltä kerralta jäi resonoimaan, oli AIKA – rytmi taiteessa ja sen tekemisessä. Keskustelimme tästä jo ensimmäisellä kokoontumiskerralla ja nyt se pomppasi taas ajankohtaiseksi. Ajankäsitys resonoi myös taiteellis-tuotannollisena kysymyksenä sekä myös taiteellisena työkaluna.

Rytmi itsessään on kiinnostavaa taiteessa. Ennen kaikkea digitaalisissa taidemuodoissa rytmi on olennaista, sillä rytmillä pystyy manipuloimaan materiaalia ja kokijan kokemusta. Klassisesti ajateltuna leikkaaja luo editoinnin kautta lopullisen teoksen. Rytmi on myös olennaista, kun pohdimme teoksen konseptia. Rytmi, etenkin nopea tempo, kertoo paljon ajasta, jossa elämme. Nykymaailmassa myös kysymys, paljonko tuotamme teoksia ja mikä on teoksen elinkaari, on olennaista. Nämä kysymykset tuntuivat tällä viimeisellä kerralla nousseen monen työparin teemaksi.

*****

Kun alkaa tulla valmista, kuten Valtteri Raekallio totesi, ollaan pisteessä, että prosessi alkaa hahmottua. Ensimmäiset ideat ovat muuttuneet konkreettisemmiksi ja nyt niitä pystyy myös esittelemään helpommin. Nykypäivänä oman työnsä esittely ja myyminen ovat isossa roolissa, koska rahaa on rajoitetusti ja siitä kilpailu on kovaa. Selkeästi ja konkreettisesti presentoidut, kiinnostavat taiteelliset ideat ovat helppoja myös rahoittajien ymmärtää ja rahoittaa. Tätä ei kannata meidän taiteilijoiden aliarvioida.

Digitaalisuuden kohdalla ollaan myös tilanteessa, että luomme kenttää tehdessämme työtä. Totesimme useamman työparin toimesta myös, että digitaalisuuden käsite on muuttunut arkipäiväisemmäksi. Kuten Thomas Freundlich lopuksi summasi, digitaalisuus on kaikkea tätä, mitä esimerkiksi me kuusi työparia teemme, mutta myös paljon muuta. Välillä tuntuu, että digitaalisuudesta on tehty joku kummajainen ja samalla kuljemme älypuhelimet kädessä. Elämme maailmassa, jossa digitaalisuus on kaikkialla ja usein huomaamme sen vasta siinä vaiheessa, kun jokin särkyy – netti lakkaa toimimasta, sosiaalisen median tili sulkeutuu tai kaapataan tai kovalevy tuhoutuu.

Digitalisaation hyvänä erityisyytenä voidaan nähdä, että digitaaliset taidemuodot jäävät usein elämään, kun taas hetkessä tapahtuva taideteos häipyy muistojen arkistoihin viimeisen katsojan poistuttua katsomosta. Digitaalisuudesta puhuttaessa olemme kuitenkin edelleen luomassa genreä, tuskin vain yhtä, vaan monipuolista kenttää, jossa jokainen taideteos pystyy luomaan oman näköistänsä muotoa. Teknologian kehitys tukee myös taiteilijoita tässä, koska monenlaiset järjestelmät ja alustat tulevat entistä helpommin saavutettaviksi.

*****

Tupu Tirkkosen ja Metsälintu Pahkisen ansiokas kiteytys parasosiaalisesta vuorovaikutuksesta kiteytti meidän kaikkien tuntoja myös konkreettisesti. Esiintyminen kameralle ei tuo samalaista kosketusta yleisöön kuin esiintyminen liveyleisön edessä. Näin ollen digitaalisuus antaa myös pohdittavaa esiintyjyyteen, mutta myös taiteen katsomiskokemukseen. Digitaalisuuden kautta non-verbaalinen kommunikaatio rampautuu. Tämä on asia, joka hahmottuu vasta, kun yhteys puuttuu. Tämän meistä varmasti jokainen huomasi korona-aikana erilaisissa zoomeissa ja teamseissä.

*****

Yksi kysymys, johon palasimme työpajoissa usein, oli, että ajattelemmeko tekevämme materiaalia digitaalista teosta varten vai ”digitalisoimmeko” jo olemassa olevaa materiaalia. Niin, tämä kertoo varmasti siitä murroksesta, jossa taiteen kentällä olemme ja jota korona osaltaan vauhditti hurjasti. Puhummeko elokuvasta, videosta, digimateriaalista vai mistä? Onko teoksilla vielä olemassa jokin universaalimuoto, jonka ihminen kokee hyväksi ilman kulttuurisidonnaista kontekstia? Päteekö klassinen alku-keskikohta-loppu-dramaturgia? Olemme taiteilijoina herkullisessa tilanteessa, koska olemme vapaita vastaamaan näihin kysymyksiin juuri niin kuin haluamme. Uudenlaisella ajattelulla pystymme varmasti myös löytämään uudenlaisia yleisöjä. Mutta entäpä se ikuisuuskysymys, kuka rahoittaa minkäkin laista taidetta? Mistä meidän ammattilaisten toimeentulo rakentuu?

”Oispa rahaa, niin hankkisin tähän äänisuunnittelijan, mutta kun ei ole niin opettelen tämän itse. Oispa rahaa niin joku voisi editoida tämän. Oispa rahaa niin vuokraisin tilan ja kuvaisin tämän kaiken isoilla resursseilla ja liveyleisöllä. Oispa rahaa niin palkkaisin tuottajan / levittäjän / keikkamyyjän / markkinointityypin / itselleni työparin / lisää esiintyjiä…” Tämä lista on loputon. Rahoitusvaje taidekentällä on valtava. Se on huomattu myös tämän vuoden aikana. Isommatkin apurahat ovat pieniä ja niitä riittää vain harvalle. Useista taiteilijoista on tullut pennin venytyksen taitajia ja samalla itseoppimisen mestareita. Parhaimmillaan se tuottaa kiinnostavia taiteellisia ratkaisuja ja omaperäistä jälkeä, mutta aina ei jaksaisi repiä kaikkea selkärangasta. Moni myös väsyy ja jopa lopettaa resurssien puuttumisen takia. Toki rahoituksen saaminen on itseään ruokkiva ketju. Joku produktio tulee rahoitetuksi kaikista lähteistä ja jollekin teokselle ei vaan tule rahoitusta, vaikka syy ei ole itse teoksessa tai sen tekijöissä. Voi kunpa joskus pääsisimme sellaiseen tilanteeseen Suomessa, että taide nähtäisiin itseisarvona, eikä raskaana menoeränä. Ehkä joskus…

*****

Tämän työpajan yhtenä suurena rikkautena on ollut yhteisö ajattelun välineenä. On ollut arvokasta olla keskeneräisen äärellä yhdessä. Ja ilman luottamusta tätä ei olisi tapahtunut. Kiitos siitä koko ryhmälle, ja Valtterille ja Thomasille, että toitte meidät yhteen. Entäpä mitä tämän jälkeen? Asettuuko nämä kokemukset ”ei enää koskaan”-vihkoon vai alkaako tästä uusi suunta uralla? Sitä me tuskin näemme vielä kokonaisuudessaan nyt, mutta ainakin meidän kuuden työparin osalta uusia tuulia on luvassa. Katse siis tulevaisuuteen!